Monia asioita on tapahtunut edellisestä kerrasta. Sitä vain ei ole jaksanut lähteä kirjoittamaan ollenkaan.
Mutta nyt:
Eka viikko takana toisenlaista työtä, Päivä elämää, Siittä ikuisesta yökiitäjästä tuli päiväeläjä- Siis minusta.
Ensimmäisenä viikkona päiväeläjänä on ollut ikävän täyteistä, on ollut ikävä sitä hetkeä kun herää pienen riemunkiljahduksiin, Siihen, kun toinen nauraa ja kikattaa sängyn vieressä, että äiti heräisi. toisaalta on ihanaa kun palaa töidne jälkeen kotiin, ja hän hyppää syliin halaamaan. Rakastan häntä. Hän on niin ihana =)
mietin että miten jaksan ja kestän kuiten sitä ikävää joka minua seuraa jokainen hetki kun olen töissä. Jokaista hetkeä jonka menetän, kun en ole hänen kanssaan. Toisaaltas tiedän, että en riitä hänelle enää. Hän on jo niin iso, hän vaatii jo niin paljon. Hän tarvitsee jo ikäistään seuraa enempi kuin minä pystyn tarjoamaan hänelle. Tämä päivä on kuiten edessä joskus, se päivä kun hän menee hoitoon, se päivä kun ikävöin hänen peräänsä kun hän lähtee kouluun, se päivä kun hän muuttaa pois kotoa... Ikävä! aivan mahoton, Tätäkö tämä on lopun elämää, ikävöin häntä. kun hän ei ole läsnä? kun hän ei ole paikalla? Rakastan häntä, ja pelkään että menetän hänet liian rakkauden vuoksi... Joskus ehkä on vain osattava päästää irti...
