takaisin elämään.

Edellinen julkaisu oli vanhaa tekstiä, jota olen kirjoittanut tässä välissä, vain muistiin ilman julkaisua.
Seuraavaksi, kerron mitä olen suunnitellut.
Blogini tulee muuttumaan. se on salettia se. Blogiin tulee kolme sivua, joista tämä etusivu kertoo päivästä, toinen sivu sisältää kuvia, ja, noh ruokapäiväkirjan. Katsotaan mihin tämä tie johtaa.
Ulkoasu lähtee muuttumaan myös.

Pitkästä aikaa tervehdin taas.

Olen elossa, kamppailen. Taistelen, oikeudesta elää, etsien elämää.

Kuuntele: Jenni Vartiainen / en haluu kuollla tänä yönä

Tiedän, elämä ei voi olla ohi viellä, ei viellä. Elämällä pitäisi olla jotain tarjottavaa.
Vaikka tunnen, että olen jatko-ajalla. Odottaen kuolemaa, silti en halua kuolla. EI viellä, ei tänään.
Minä en ole viellä luovuttanut.
Taistelen. Olen elossa. Hengitän. Välitän. Itken. Itken hiljaa itsekseni.

Odotan lapseni nukahtavan, jotta voin tuntea, toisen kosketuksen. Ei ole toista, viillän, se tuo hetken helpotuksen, se tuo toisen kosketuksen tunteen iholle. Ihollani tuntuu kylmän teräksen liukuminen, se tuntuu hyvältä ja helpottavalta, viillän uudestaan, uudestaan, ihollani tuntuu polte, kuin joku halaisi minua, valutan iholleni puhdistusainetta, nautin. Muistan, miltä se tuntuu, kun joku koskee, halaa minua. Nukahdan, pakenen todellisuutta unieni maailmaan. Näen unta, ystävistä ympärilläni, näen heidän ihailunsa kasvoillaan, näen heidän välittävän minusta - sellaisena kuin olen. Kodissani käy ihmisiä, keskustelevat, viettävät aikaa kanssani. Soittavat, pyytävät mukaan, kunnes en osaakkaan vastata puhelimeen
 - havahdun, se ei olekkaan puhelin, tajuan kaiken olleen unta, ja puhelimen pärinä on vain herätyskelloni, on aamu. On aika herätä todellisuuteen. Vaihdettava veriset petivaatteet, siivottava itseni, piilotettava arvet, tunnen viellä viilloissa kosketuksen. kadun, en sitä, että viilsin, vaan kadun sitä, että en kuollutkaan, vaan heräsin. Uuteen tuskaiseen aamuun. Aika pukea naamari, herättää lapsi päivään uuteen. Leikkiä, että mikään ei ole vialla. Että kaikki on hyvin. Hymyillä tilanteissa, joissa vaaditaan hymyä, nauraa, kun sitä vaaditaan, kertoa, että kaikki on okei. Kuljen naamari kasvoillani. Olen kulkenut jo vuosia. En edes tiedä, milloin sen päälleni laitoin ekan kerran? Jo lapsena? Ehkä. En tiedä. Tiedän vain, että joka aamu herätessäni herään unenmaailmasta todellisuuteen. johon en edes halua. On kylmä, koti on tyhjä, Haluaisin soittaa jollekkin. En pysty. En voi. On aamu, kello on vasta 5.10. ainoa, jolle voin soittaa, ainoa, joka vastaa, menee töihin vasta yhdeksään. Neljä tuntia tuskaa. Ainoa, jolle voin soittaa, on mielenterveyshoitaja. Ainoa joka 'välittää'. mutta sekin työnsä takia. Menen töihin, vaikka en jaksaisikaan. Väsyttää. pitäisi jaksaa.  Viellä tämä päivä. Huomiseen, silloin tulee käymään hän, mielenterveyshoitaja, ainoa, joka on käynyt kodissani viimeisen 3 vuoden aikana.
Syytän yksinäisyyttäni läskeistäni. Olen liian lihava. syön, ahmin. oksennan. joskus vain syön, ahmin, nukahdan. tekisi mieli viiltää vatsani auki. matkalla töihin, puen rooli-asuni päälleni. Olen iloinen. Olen 'normaali', kerron valheita, välttelen kertomasta itsestäni mitään.

elämäni on syvältä....
veitsen terällä, juuri ja juuri elämässä kiinni. YKSIN, taistelen, jotta lapseni saa pitää äitinsä. yritän pysyä järjissäni. takoa päähäni, että se on okei. että kun minulla on hätä, paha olla, ei ole ketään, jolta kysyä, ketään, jolle kertoa, paitsi te.

Rakkaudella Nevian