Ahdistusta masennusta (älä lue jos et halua jakaa tunnetta)

beethoven....

Mua ahdistaa, mua masentaa, menneisyys ja haamut. 
 Miksi pitää olla niin hankala menneisyys?
 Miksi mä teen asioista niin vaikeita itselleni, että mä muistan ne tunteet, ne  ajatukset jotka ahdistavat mua? 
 Miksi tää olo ei mee pois?
 Mä haluun tämän olon pois.
 Mä en pysty ajattelemaan syömisiäni, kun ahdistaa.
 Tekisi mieli kadota. 
 Hävitä. 
 Niinkuin moni muukin tekee. 
 Mutta ei se poista tätä oloa.
 Ei poista, ei.
 Itkettää,
 Miettin olenko mieleltäni niin sairas,
 että tästä ei löydä enää itse tietään ulos.
 Muhun sattuu, 
 sydämmeen sattuu, 
 kaikki taas lävähti naamalle,
 kaikki se mistä mä luulin jo päässeeni yli
, kaikki se mikä minusta on tehnyt minun.
Kaikki se, minkä vuoksi olen kärsinyt.
Ja ajatellut, että huominen on parempi.
Kaikki. 
Olen alkanut miettimään, mikä on saanut mut jaksamaan tähän asti. 
Miten mä kestin sillon sen kaiken paskan, jota kiusaamiseksi kutsun.
Miten olen jaksanut tähän asti ilman, 
että olen tippunut reunalta alas tuonelan synkkään pimeyteen? Ne harvat ystävät? ei en usko, en usko enää, että se on se syy
.
Ehkä mulla vaan aika alkaa loppumaan täällä. tai sitten omat voimavarat ei riitä.

Mutta sitä väkistenkin miettii, miten sitä sitten jaksaa huomisen, ylihuomisen....

Masennus? 
onkohan minulla masennus josta en tiedä itse itseni sairastavani. Onkohan minulla kaksisuuntainen mielialasairaus, kun taas välistä jaksan ja jaksan... ja sitten, 



ja sitten tulee tämä, 


Romahdus.