In memorian. Painonvartijat suomessa.

Suree ja itkee.

Toivoisi, että se jatkuisi. Mutta itken silti, olen menettämässä elämän iloani.

Olen harmillisesti pettynyt.

Syy on tämä uutinen http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2010/05/painonvartijat_lopettaa_suomessa_1719491.html


Olisin niin toivonut, että tämä jatkuisi viellä toiset 35 vuotta, mutta nyt, nyt se loppuu.  En saanut kunnia jäsenyyttä, en ehtinyt laihtumaan tavoite painoon. Olen pettynyt, pitäiskö tässä lähteä jenkkeihin tai muualle ryhmään hakemaan tämä?


Ei, en silti lopeta pisteilyä, minulla on kaikki tarvittava materiaali. Minulla on kaikki avaimet hommaan, en siis tarvitsisi ryhmää näiltä osin. Mutta mistä muualta saan sen tuen, kannustuksen, ja ILON ja TSEMPPAUKSEN tämän kaiken jatkamiseen, muualta kuin ryhmästä? Perheestä? no mies, miehet on miehiä, Lapsi? lapsi on viellä niin pieni, että ei osaa tsempata. Tietysti se auttaa jo olemassa olollaan tsempaamaan. kaverit? Ei,  minulla ei ole sellaisia kavereita, jotka ihan kaikkea ymmärtää mitä pääni sisällä liikkuu. Sen tietävät vain muut jotka laihduttavat ja käyvät tai ovat käyneet sen tien läpi. Siihen tarvitsisin sitä ryhmän vetäjää, ja sitä ryhmässä olevaa 'laihtumisen' kohinaa. Sitä keskustelua laihtumisesta, ja sitä tukea, jonka sieltä olen saanut. Siellä on ollut se henkilö joka on lohduttanut, jos on tullut plussa viikko. Siellä on se, joka ohjaa syömisiäni terveellisempään suuntaan. Siellä on henkilö, joka kertoo, että sinun pitäisi nyt korjata tätä ja tota syömisissäsi. tai että pitäisi juoda enempi. Sen olen saanut sieltä ryhmästä, ilon, kannustuksen, ajatusten jakamisen, fiiliksen, ymmärryksen.

Yritän jaksaa, myös niinä huonoina päivinä.  Ja muistaa sen tunteen, sen ilon, mitä ryhmästä sain, myös niinä hetkinä, kun tunnen olevani epäonnistuja ja heikko.